Pohdintoja osa |

Tuli tässä tuulisena päivänä mieleen eräs uistelureissumme mieheni kanssa toissakesältä. Oli muistaakseni heinäkuu ja kesä kauneimmillaan. Päiväksi oli luvattu lähes hellelukemia ja pukeutuminen oli sen mukaista ( ei siis goret päällä..). Pieni ukkoskuurojen riski oli meteorologien toimesta asetettu leijumaan ilmaan, joten kuin vaistomaisesti pakkasin yhdet collegehousut ja neuleen mukaan. Kuinkas ollakaan 2 tuntia hikoiltiin shortseissa, mutta sitten alkoi mustia pilviä lähestyä. Alle vartissa vettä alkoi tulemaan kuin saavista kaataen, tätä jatkui puolisen tuntia jonka aikana kastuttiin sukkia myöden. Tuskin pitkiin aikoihin, jos koskaan, olen palellut niin paljon kuin silloin. Mielessä kävi enemmän kuin kerran, että nyt tämä leikki jätetään kesken ja lopetetaan tämä hullujen homma. Tuon puoli tuntisen ajan seistiin molemmat kuin suolapatsaat veneessä ja koitettiin minimoida kropassa se alue mihin pisarat yltäisivät. Kerrankin oli vieno toive, jospa ei tärppiä nyt tähän väliin! Kun sade vihdoin lakkasi me molemmat olimme suunnattoman iloisia ja viluisia. Itselläni oli takki suhtkoht hyvin pitänyt vettä ja miehelläni taas huppari vuotanut kuin seula, mutta jalat kuivina. Niinpä kaivettiin vaihtovaatekassi esiin ja tehtiin kristillinen tasajako, toiselle kuiva paita ja toiselle kuivat housut. Tuosta reissusta lähtien olen pyrkinyt pitämään varavaatetta aina mukana, huolimatta napinasta mitä saa, kun tavaraa raijataan veneeseen kuulemma aina "liikaa"!...

Tämä kokemus tuli vain tovi sitten mieleeni, kun muistelin kuinka monenlaisia kalareissuja sitä onkaan tullut koettua, mieheni kanssa kaksin. Parisuhdekalastusta niinkuin kuulin jonkun tätä toimintaa nimittävän. Osittain hyvinkin osuva nimitys, mutta suurilta osin melkoisen harhaanjohtava. Monilla on se ennakkoluulo, että naiset ei osaa/halua/kykene kalastamaan, ja varsinkin se oman puolison kanssa kalastaminen tuntuu joillekin olevan epätodellinen, jopa vastenmielinen ajatus. Olen koittanut miettiä mistä tämä mahtaa johtua, onko  kyseessä se, että on totuttu yhdistämään retkeily/kalastus/eräily erityisesti miesporukoiden omaksi jutuksi, johon ei naisia kutsuta/kaivata. Vai onko sittenkin kyse siitä, että epäillään naisten kykyä toimia ihan rationaalisesti ja "normaalisti" kalareissuilla. ( esim. ajatus bimboista korkkareineen veneessä kynsiä viilaamassa tms...) 

Tässä mimmien kanssa kalastellessa ja jutellessa on tullut huomattua sellainen, itseltänikin täysin ohi mennyt ajatus siitä, että naiset ei koe kalastusta miellyttäväksi johtuen ensikokemuksistaan harrastuksen parissa. Nämä ensikosketukset, jos puhutaan nyt aikuisiällä, usein tarjoutuvat esimerkiksi sen puolison harrastuksen kautta. Eli, että toinen on  harrastanut kalastamista jo "kauan" ja kutsuu puolison kokeilemaan mukaansa. Tässä kuviossa on se ongelma, että ei olla lähellekään "samalla tasolla" taidoissa ja tiedoissa, mistä muodostuukin usein haasteita. Oman kokemukseni mukaan edellä mainittu lähtötasoero aiheuttaa kahdenlaisia, lähes yhtä huonoja seurauksia. 

Ensimmäisessä vaihtoehdossa kokeneempi alkaa "opastamaan" ja yleensä siitä omasta tasopohjastaan heijastellen ( eli neuvotaan toiselle kuinka tehdä ilmaveivi, kun ei osata edes luistella vielä...). Tästä seuraa se, että ilman tarvittavia pohjatietoja varusteltu vasta-alkajamme epäonnistumisien kautta turhautuu ja kaipaisi lisää apua. Kokeneempi osapuoli taas, useimmiten ainakin, haluasi keskittyä itse tekemiseen ja turhautuu kun toinen ei opi itselle täysin itsestäänselviä asioita kerrasta tai kahdesta. Varsinkin kun on kyse naisista se ei riitä, että vain sanotaan "tee näin", myös syy tekemiselle täytyy perustella. Monelle rutinoituneelle kalastajalle perusasiat tulevat niin selkärangasta, että niiden kertominen usein unohtuu. Se, että osaa itse kalastaa ei todella tarkoita sitä, että automaattisesti osaisi myös opettaa muut kalastamaan! Tätä varten kalastusoppaat ovatkin todella tärkeä ja liian harvoin käytetty "luonnonvara". Lopputulema onkin se, että vasta-alkajan kokemus kalastuksesta jää kehnoksi oman "epäonnistumisen" ja toisen osapuolen  turhautumisen takia. Harvoimpa kukaan haluaa uudestaan kokea jotain sellaista missä ei ole tullut yhden yhtä onnistumisen tunnetta tai päällimmäisenä molemmilla on kotiin päästyä turhautunut olo.

 Toisessa skenaariossa vasta-alkaja otetaan mukaan, mutta häntä ei periaatteessa osallistuteta koko kalastukseen juuri ollenkaan. Annetaan välineet ja perehdytetään "heität tonnne veteen"-asenteella. Tässä asetelmassa kalastusharrastuksen ensivaikutelman syntyyn  vaikuttaa suuresti muut, sillä hetkellä vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten sää, ympäristö, oma vireystila vs. reissun kesto ym. Tässä "statistireissussa" on siis melko arpapeliä, mikä fiilis reissusta jää, mutta omakohtainen onnistuminen/kalansaalis on lähes aina minimaalinen ellei  pyöreä nolla. Perehdyttäjän motiiveista on sanottava sen verran että, ajatus on varmasti hyvä. Ajatellaan, että kokemus on sitä mukavampi, mitä vähemmän edellytetään tekemään/vastoinkäymisiä koetaan. On myös paljon helpompi tehdä asiat itse, kuin keskittyä koko päivän ajaksi selventämään toiselle mitä tehdäään ja miksi. 

Itselläni on ollut siitä onnellinen tilanne, että ollaan mieheni kanssa kuljettu melko rintarinnan kalastuskokemuksen kanssa ja suurimmilta ongelmilta on vältytty ja tasa-arvoisuus veeneessä toimiessa on ollut kohdallaan. Omasta kokemuksesta tuo naisten bimboilu veneessä on myös täysin perätön stereotypia. Kenestä tahansa voi kuoriutua innokas kalastelija kunhan on asianmukaiset välineet ja varusteet, sekä intoa molemminpuolin rutkasti mukana!

 Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on ensikokemuksen vaikutuksesta harrastamisen aloittamiseen? 

Oletteko kokeilleet innostaa vaimoja/tyttöystäviä/ystäviä mukaan kalastuksen pariin? 

Kirj.ja kuvat Jenni

Mimmit ja Mika "Haukikoira" Vornanen Kalassa - Osa 2/2

Palataampa nyt tässä rapsan jatko-osassa heti siihen faktaan, että Tammisaaressa kalaan oli lähdössä kolme noviisia ja yksi todellinen  THE kalastuspersoona, jopa kalastusopas-mittapuulla. Odotukset oli meillä mimmeillä tosi korkealla, mutta toisaalta ei oltu ihan varmoja mitä tuleman pitää. Mikalla oli onneksi heti päivän alusta selvät sävelet kuinka edetään. Aluksi aloitettiin ihan heittokalastuksen perusteista, heittotekniikan haltuunotosta "perinteisellä" haspelikelalla. Ohjeita tuli pikkutarkoista nyansseista aina suuriin linjoihin asti. Samalla kun keskityttiin heittorytmitykseen piti olla valppaana myös "venekäytös"-puolen kanssa. "vapa alas", "Annat sille kunnon piiskan niinkun kotonasikin", "vähän nyt asennetta siihen", "Katse ylös!" - kuuluivat Mikan rauhalliset, mutta jämäkät ohjeet. Aluksi oli sellainen olo, että en osaa mitään, en tule oppimaan tätä kaikkea ikinä tai ainakin nolaan itseni ihan täysin. Näin jälkeen päin koko päivän kulkua tarkastellen kaikki tuntuu taas aivan luonnolliselta. "Jos ei osaa kävellä kunnolla on vaikea oppia juoksemaan hyvin"-periaatteen mukaisesti alkuun toistojen kautta hoidettiin perusasiat tuntumalle ja siirryttiin Mimmi kerrallaan seuraavalle stepille Mikan yksityisopin kautta. Eli juuri kun heitot haspelilla alkoi sujua niin, että alkoi rentoutua "liikaa" annettiin lisää haastetta ja motivaatio ja tsemppi pysyi koko alkupäivän huipussaan. Keskittymällä toisaalta itsestä pieniltäkin tuntuvien asioiden sujuvuuteen heitossa (kuten että vapaa ei vie liian taakse tai että viehe pitää "laskea" veteen eli kontrolloida loppuun asti) saatiin aikaiseksi fiilis siitä, että joka heitolla on merkitystä ja että niistä koitetaan saada kaikin osa-aluein mahdollisimman hyvin kalastavia. Eli kansankielisesti, ei vain roiskita toivotaantoivotaan uppopommeja umpimähkäisesti. Tämä jokaisen heiton tekniikan ja ajatuksellisuuden korostaminen loi päiväämme jotenkin hyvin "kiihkeän" ja tarkoituksenmukaisen tunnelman. Ei tehdä mitään ilman ajatusta vaan ollaan läsnä joka hetki. Omassa päässä alkutreenit tuntui kestäneen pienen ikuisuuden, mutta todelisuudessa jo n. 30 minuutin harjoittelun jälkeen siirryttiin vuorotellen kaikki kokeilemaan hyrräkelaa. Heitto heitolta homma alkoi sujua ja toistojen merkitys valjeta, kun onnistuneita heittoja oli enemmän ja enemmän. 

Upea ilma!

Kaikki keskittyi ihan 100-lasissa...

Kuva varmasti kertoo enemmän kuin blogipostauksellinen tekstiä? :D

Auringon paistaessa tuntui kelluhaalari olevan aivan liikaa...

Ja kyä lähtee, lyhemmäksikin, sehän se vaikeinta on.. ;)

Ensimäinen hauki ilmoitti tulostaan jo ensimmäisellä hotspotilla. Keulasta alkoi kuulua ihmeellistä puhinaa ja sähellystä, kun Sini kaikessa hiljaisuudessa kelasi jo kovaa vauhtia ensimmäistä kalaa kyytiin. "Onks sulla kala kii ja et puhu mitään" tivattiin Saijan kanssa innostuneina ja vastaukseksi saatiin puoliksi kuiskaten "no on , mutta ei saa melskata, ettekö nyt muista eilisistä opeista mitään?" Siitä alkoikin melkoinen häsellys (Mimmien osalta) ja hauki saatiin kuin saatiinkin haavittua kyytiin. Vuorossa oli aikamoinen kiljunta,ilonpito ja kuvaaminen! Sini pääsi siis heti suorittamaan hänelle annettua haastetta ja hoitikin sen Mikan neuvojen (ja hanskojen) avulla kuin vanha tekijä! Ensimmäinen kertaa shadeillä kalastamassa ja heti ennätyskala! Olimme kaikki niin tohkeissamme, että strategiset mitat jäivät Mikan harjaantuneen silmän varaan ja arvioksi saatiin n. 2.5 kg ja 60cm. Maestron tapojen mukaan taikajuoma kaivettiin esiin ja kaikki otittavat korkilleset kaatoryyppyä jekkupullosta ennätyskalan kunniaksi! Ottivieheenä Sinillä oli pieni ruskea Snack bait.

Helppo hymyillä oman PB haukiloisen kanssa!

Lundin takaheittotaso on kuin tehty posettelua varten!

hölkynkölkyn!

 Päivän sää oli sanalla sanoen uskomaton. Aamusesta saimme nauttia usean tunnin ajan lähes pysähtynyttä loppusyksyn taikaa kun meri oli aivan tyyni ja aurinko pilkisteli pilvien takaa lämmittäen. Päivän mittaan saatiin myös muutama lyhyt sadekuuro ja kerran pieniä rakeitakin niskaan, mutta se ei tuntunut oikeilla varusteilla liikeellä ollessa miltään. Kahden saman aikaisen sateenkaaren ihmeenkin saimme kokea ja aarre näytti osuvan melko lähelle. Päivän kuluessa vaihdoimme useamman kerran paikkaa ja vieheidenkin vaihto omatoimisesti sujui yllättävän hyvin, kun oli tullut edellisiltana harjoiteltua. Sini oli selvästi porukan nopein oppija ja pääsikin tutustumaan myös jerkkauksen saloihin. 

Aarre jäi odottamaan ottajaansa..

Ilmeellä pärjää pitkälle...

Haukikoira elementissään!

Tuntui niin hurjalta loppu päivästä huomata kuinka meidän kolmen mimmin heitot alkoi kulkea kuin omassa syklissään automaattisesti ja keulakoneen kuljettamana haravoitiin kaislikon reunaa yhtenä rintamana. Mika oli uhkaillut meitä jo edellisiltana veneessään tarpeen mukaan jaettavilla keltaisilla ja punaisilla korteilla. Näiltä säästyttiin, joskin Saija sai pienenpienen huomautuksen yrittäessään heittää keulalla veneen suuntaisesti yläkautta. Vastaiskujen merkityksestä oli puhetta useaan otteeseen päivän aikana ja Mika kertoikin varoittavana esimerkkinä ns. aikuisviihdevastarin, jossa lantio liikkuu mutta liike ei saavuta käsiä koskaan.. :D Meillä mimmeillä ei tätä ongelmaa kuitenkaan onneksi päivän aikana huomattu. Jossain vaiheessa iltapäivällä Mika jo kysyi että ettekö meinaa edes termarianne kaivaa esiin ollenkaan ( jutut siitä, että meillä on parhaat eväät oli selvästi kiirinyt jo etelärannikolle asti.. ;) ) Siinä yhdessä tuumin todettiin, että ei vain malttaisi hukata tästä päivästä hetkeäkään mihinkään "turhaan". Lopulta päädyimme siihen, että ehkä kuppi kaakaota ja maistiaset Saijan leipomuksista olisi kuitenkin paikallaan. Eväät kyllä todella maistuvat parhailta ulkoilmassa ja emme tälläkään kertaa joutuneet pettymään leipurimme tuotoksiin. Kun kaakaot oli saatu juotua ehkäpä ennätysajassa palasimme taas asiaan. Oli todella palkitsevaa huomata kuinka omistakin heitoista alkoi löytyä tarkkuutta ja määrämittaa. Laitankin tähän muutaman Mikan "salaa" kuvaaman videon edistymisestämme. 

Tunnit kuluivat koko viikonlopun ajan kuin tuplanopeudella ja pian olikin aika siirtyä viimeiseen ankkuriin ennen maihinnousua. Haikein tunnelmin heitimme ne kuuluisat viimeiset heitot ja otimme suunnan laituria kohti. Rannassa vaihdoimme vaatteet ja menimme vielä ihmettelemään veneen nostoa. Kyllä tuo Lundin mahtipontisuus paljastuu viimeistään kun se nostetaan kuivalle maalle! Kuten kuvasta näkyy näytämme tyttöjen kanssa ekaluokkalaisilta teletapeilta (joita toki tavallaan ollaankin, mitä kalastukseen tulee :D ) järkälemäisen veneen vieressä. Heitettyämme haikeatkin hyväiset Mikan kanssa olikin aika kääntää Nissanin nokka kohti Lempäälää ja arkea. Tällaisten 10+ viikonloppujen jälkeen paluu rutiineihin on erityisen katkeran suloista, mutta toivomme että näitä upeita kokemuksia tulisi vielä rutkasti lisää. 

shadejä vaihdettiin tiuhaan tahtiin siltsusta pumuun jne..

Noi takapenkit oli kyllä ihan laittoman mukavat istuskella!

reipas TiiviTaavi, laalaa karvalakissaaan ja Iloinen Hipsu.. :D

Sinin alkuun saama hauki jäi päivämme ainoaksi veneeseen asti saaduksi saaliiksi, muutama tärppi saatiin kylkeen. Toisaalta itse saalis tuntuu vähän toisarvoiselta asialta tällaisilla reissuilla. Kysymys siitä, että "no, mitäs saitte?" on mielestäni hieman ohi aiheen, varsinkin kun kyseessä on ensikertalaiset. Vastaukseksi tuollaisiin kysymyksiin tekisikin mieli antaa että, "mitä itse olet saanut viime kalareissultasi?" Jos vastaukseksi kuuluu luettelo kappalemääristä ollaan mielestäni hieman väärillä urilla. Itse" sain" tältä reissulta jotain paljon arvokkaampaa kuin kappalemääriä haukia. Pääsin arvostamani henkilön kanssa viettämään ikimuistoisen päivän luonnon tarjoamissa upeissa puitteissa. Opin niin paljon uutta, että sitä soveltamalla voi sitten myöhemmin keskittyä siihen saalismäärän ja laadun parantamiseen omin avuin. Sain haasteen kehittää itseäni ja asiansa osaavan oppaan ansiosta tunteen onnistumisesta, joka ei tullut "helpolla" vaan vaati oman panoksen antamista päivään. Sain kuulla uskomattomia tarinoita ja nauraa sydämeni kyllyydestä. Sain viettää ehkä yhden elämäni parhaista päivistä ja kiitos siitä kuuluu toki Saijalle ja Sinille, mutta pääosin Mikalle, joka mahdollisti tämän kaiken antamalla meille palan osaamistaan, aikaansa ja sydäntään. 


Kiitos <3:llä Mimmit




Kirj. Jenni kuvat/videot mimmita ja Mika Vornanen