Tuli tässä tuulisena päivänä mieleen eräs uistelureissumme mieheni kanssa toissakesältä. Oli muistaakseni heinäkuu ja kesä kauneimmillaan. Päiväksi oli luvattu lähes hellelukemia ja pukeutuminen oli sen mukaista ( ei siis goret päällä..). Pieni ukkoskuurojen riski oli meteorologien toimesta asetettu leijumaan ilmaan, joten kuin vaistomaisesti pakkasin yhdet collegehousut ja neuleen mukaan. Kuinkas ollakaan 2 tuntia hikoiltiin shortseissa, mutta sitten alkoi mustia pilviä lähestyä. Alle vartissa vettä alkoi tulemaan kuin saavista kaataen, tätä jatkui puolisen tuntia jonka aikana kastuttiin sukkia myöden. Tuskin pitkiin aikoihin, jos koskaan, olen palellut niin paljon kuin silloin. Mielessä kävi enemmän kuin kerran, että nyt tämä leikki jätetään kesken ja lopetetaan tämä hullujen homma. Tuon puoli tuntisen ajan seistiin molemmat kuin suolapatsaat veneessä ja koitettiin minimoida kropassa se alue mihin pisarat yltäisivät. Kerrankin oli vieno toive, jospa ei tärppiä nyt tähän väliin! Kun sade vihdoin lakkasi me molemmat olimme suunnattoman iloisia ja viluisia. Itselläni oli takki suhtkoht hyvin pitänyt vettä ja miehelläni taas huppari vuotanut kuin seula, mutta jalat kuivina. Niinpä kaivettiin vaihtovaatekassi esiin ja tehtiin kristillinen tasajako, toiselle kuiva paita ja toiselle kuivat housut. Tuosta reissusta lähtien olen pyrkinyt pitämään varavaatetta aina mukana, huolimatta napinasta mitä saa, kun tavaraa raijataan veneeseen kuulemma aina "liikaa"!...
Tämä kokemus tuli vain tovi sitten mieleeni, kun muistelin kuinka monenlaisia kalareissuja sitä onkaan tullut koettua, mieheni kanssa kaksin. Parisuhdekalastusta niinkuin kuulin jonkun tätä toimintaa nimittävän. Osittain hyvinkin osuva nimitys, mutta suurilta osin melkoisen harhaanjohtava. Monilla on se ennakkoluulo, että naiset ei osaa/halua/kykene kalastamaan, ja varsinkin se oman puolison kanssa kalastaminen tuntuu joillekin olevan epätodellinen, jopa vastenmielinen ajatus. Olen koittanut miettiä mistä tämä mahtaa johtua, onko kyseessä se, että on totuttu yhdistämään retkeily/kalastus/eräily erityisesti miesporukoiden omaksi jutuksi, johon ei naisia kutsuta/kaivata. Vai onko sittenkin kyse siitä, että epäillään naisten kykyä toimia ihan rationaalisesti ja "normaalisti" kalareissuilla. ( esim. ajatus bimboista korkkareineen veneessä kynsiä viilaamassa tms...)
Tässä mimmien kanssa kalastellessa ja jutellessa on tullut huomattua sellainen, itseltänikin täysin ohi mennyt ajatus siitä, että naiset ei koe kalastusta miellyttäväksi johtuen ensikokemuksistaan harrastuksen parissa. Nämä ensikosketukset, jos puhutaan nyt aikuisiällä, usein tarjoutuvat esimerkiksi sen puolison harrastuksen kautta. Eli, että toinen on harrastanut kalastamista jo "kauan" ja kutsuu puolison kokeilemaan mukaansa. Tässä kuviossa on se ongelma, että ei olla lähellekään "samalla tasolla" taidoissa ja tiedoissa, mistä muodostuukin usein haasteita. Oman kokemukseni mukaan edellä mainittu lähtötasoero aiheuttaa kahdenlaisia, lähes yhtä huonoja seurauksia.
Ensimmäisessä vaihtoehdossa kokeneempi alkaa "opastamaan" ja yleensä siitä omasta tasopohjastaan heijastellen ( eli neuvotaan toiselle kuinka tehdä ilmaveivi, kun ei osata edes luistella vielä...). Tästä seuraa se, että ilman tarvittavia pohjatietoja varusteltu vasta-alkajamme epäonnistumisien kautta turhautuu ja kaipaisi lisää apua. Kokeneempi osapuoli taas, useimmiten ainakin, haluasi keskittyä itse tekemiseen ja turhautuu kun toinen ei opi itselle täysin itsestäänselviä asioita kerrasta tai kahdesta. Varsinkin kun on kyse naisista se ei riitä, että vain sanotaan "tee näin", myös syy tekemiselle täytyy perustella. Monelle rutinoituneelle kalastajalle perusasiat tulevat niin selkärangasta, että niiden kertominen usein unohtuu. Se, että osaa itse kalastaa ei todella tarkoita sitä, että automaattisesti osaisi myös opettaa muut kalastamaan! Tätä varten kalastusoppaat ovatkin todella tärkeä ja liian harvoin käytetty "luonnonvara". Lopputulema onkin se, että vasta-alkajan kokemus kalastuksesta jää kehnoksi oman "epäonnistumisen" ja toisen osapuolen turhautumisen takia. Harvoimpa kukaan haluaa uudestaan kokea jotain sellaista missä ei ole tullut yhden yhtä onnistumisen tunnetta tai päällimmäisenä molemmilla on kotiin päästyä turhautunut olo.
Toisessa skenaariossa vasta-alkaja otetaan mukaan, mutta häntä ei periaatteessa osallistuteta koko kalastukseen juuri ollenkaan. Annetaan välineet ja perehdytetään "heität tonnne veteen"-asenteella. Tässä asetelmassa kalastusharrastuksen ensivaikutelman syntyyn vaikuttaa suuresti muut, sillä hetkellä vaikuttavat ulkoiset tekijät, kuten sää, ympäristö, oma vireystila vs. reissun kesto ym. Tässä "statistireissussa" on siis melko arpapeliä, mikä fiilis reissusta jää, mutta omakohtainen onnistuminen/kalansaalis on lähes aina minimaalinen ellei pyöreä nolla. Perehdyttäjän motiiveista on sanottava sen verran että, ajatus on varmasti hyvä. Ajatellaan, että kokemus on sitä mukavampi, mitä vähemmän edellytetään tekemään/vastoinkäymisiä koetaan. On myös paljon helpompi tehdä asiat itse, kuin keskittyä koko päivän ajaksi selventämään toiselle mitä tehdäään ja miksi.
Itselläni on ollut siitä onnellinen tilanne, että ollaan mieheni kanssa kuljettu melko rintarinnan kalastuskokemuksen kanssa ja suurimmilta ongelmilta on vältytty ja tasa-arvoisuus veeneessä toimiessa on ollut kohdallaan. Omasta kokemuksesta tuo naisten bimboilu veneessä on myös täysin perätön stereotypia. Kenestä tahansa voi kuoriutua innokas kalastelija kunhan on asianmukaiset välineet ja varusteet, sekä intoa molemminpuolin rutkasti mukana!
Minkälaisia kokemuksia teillä muilla on ensikokemuksen vaikutuksesta harrastamisen aloittamiseen?
Oletteko kokeilleet innostaa vaimoja/tyttöystäviä/ystäviä mukaan kalastuksen pariin?
Kirj.ja kuvat Jenni
